Tää ei oo niin haudan vakavaa - muutkin mokaa?

Alueviestintäpäällikkö RIO 2018 Tanja Uusitalo:

Valopäitten joukkoon tähtäsin, minäkin

mut ei tuu mitään.

Kärsinyt on kantapää mut se kantaa hedelmää.

Typeryyttään on vaan vaikee myöntää, myönnän sen.

Kuten Pauli Hanhiniemikin laulussaan toteaa, tähtihetkien joukkoon mahtuu myös mokia ja niitä on usein ikävämpi kaivella. Minä likka päätin raottaa teille omaa moka-arkkuani ja samalla kertoa miten  Bringing out the best of you -aluevuosikokous omalta osaltani sujui. Rehellisesti ja lyhyesti, niin päin persettä että oikein naurattaa! 

Kun jokin alkaa mennä pieleen, menee se niin pieleen kuin vain voi mennä. Siltä minusta tuntui kun mietiskelin dagen efterinä kokousviikonlopun viestintätoilailuja. Samaan aikaan huvitti ja hävetti. 

Onko sinulle koskaan käynyt niin että sinun pitäisi olla jossain ihan muualla kuin siellä missä olet? Minulle kävi niin useamman kerran. Minä muun muassa istuin tyytyväisenä pressakokouksessa jauhamassa jargonia tiimiläisen kanssa kun toinen pistää kuvia tilaisuudesta jossa minun olisi pitänyt olla jeesaamassa häntä. Tai onko sinulle koskaan käynyt niin että tiedät unohtaneesi jotain muttet muista mitä? Minulle kävi niin lukuisia kertoja. Kyllähän ne sitten jälkikäteen muistui mieleen. Vaikka että olisi pitänyt ottaa järjestelmäkamera mukaan. Tai mattoveitsi. Tai tilata rollupit ajoissa. Tai purkaa tradeshow-ständi määräaikaan mennessä. Tai tehdä päivityksiä Faceen. Tai twiitata.

Mutta näitähän sattuu... :D

Ja sitten kun muistatkin tehdä niitä päivityksiä niin ei nekään mene ihan lapaan. Livestriimaat Facebookiin ihan päällikkönä, ja huomaat jälkikäteen että väärään ryhmään. Tai teet tärkeitä tilannepäivityksiä, ihmettelet miksi jengi huhuilee niiden perään. Tajuat että nekin on väärässä paikassa. Tai kuvaat esityksiä ja kuolemantuomion saaneesta maailmanlopun rakkineesta loppuu muisti kesken kaiken. Ja lopulta kruunaat kaiken tekemällä palkinnoista kuvakollaasin johon kaikessa luovuudenpuuskassa kirjoitat yhden palkinnonsaajan ja yhden palkinnon nimen väärin.

*tähän kuuluisi kissa-meemi joka hakkaa päätään pöytään ja sen jälkeen vedet silmissä naurava emoji*

Mitenkä meni noin niin kuin omasta mielestä? Ei voi ainakaan sanoa että minulla olisi ollut kaikki muumit laaksossa. Tai kynät penaalissa. Tai että olisin ollut se terävin kynä siinä penaalissa. Aika tylsällä ja katkenneella terällä piirreltiin menemään..

Selityksiähän on maailman sivu täynnä ja minultakin löytyisi niitä yksi jos toinen. Mutta enpä lähde sen kummemmin vakuuttelemaan kuinka kipeänä olin tai kuinka ajatukset harhailivat jonnekin muualle. Pari vuotta sitten olisinkin, mutta silloin olisin varmaan myös vetänyt itseni jojoon tai vähintään paennut viikoksi maan alle kurittamaan itseäni. Piilevä perfektionismi ja pakottava tarve onnistua olisivat tuolloin saaneet minut hukuttautumaan Loimaan seudun saveen, sillä vihasin – jopa pelkäsin epäonnistumista yli kaiken. 

Mutta nyt minua lähinnä huvittaa – kiitos nuorkauppakamaritoiminnan joka on kasvattanut minua valtavasti. Sisäinen mollaajani vain pudistelee päätään kun aiemmin se olisi polkenut minut alimpaan helvettiin. Sitä on oppinut ymmärtämään ettei kaikki ole niin vakavaa eikä maailma lakkaa pyörimästä jos joku somepäivitys ei menekään ihan putkeen. Mutta miten sitä voikaan yhteen viikonloppuun yhdelle ihmiselle mahtua noin monta mokaa?  

Huomioni kiinnittyy edelleenkin aina niihin virheisiin joita teen, vaikka niiden osuus on tälläkin kertaa vain jäävuoren huippu ja murto-osa kaikesta siitä hyvästä mitä on tullut tehtyä. Sitä muistaa taas toitottaa itselleen että olihan viikonlopussa paljon hyvää ja monia onnistumisia. Vaikkei rollup-vuotien asentaminen ollutkaan niin helppoa kuin olimme uhmakkaasti ja itseriittoisesti ajatelleet, saimme kaikesta huolimatta aluetiimin supernaisten kanssa ne kasaan. Ja hei, vaikka ne rollupit saivatkin pari lommoa eivätkä välttämättä toimi enää aivan samalla tavalla kuin niiden pitäisi, niin itse tehtiin ja melkein priimaa pukkasi taas!

Rapatessa roiskuu, tekevälle sattuu… Mitä näitä nyt on. 

Olen oppinut iloitsemaan pienistä asioista. Vaikka siitä ettei kengästäni irronnut pohjaa tai rintamukseni pullahtanut ulos iltapuvusta. Ne on sellaisia arjen pieniä onnistumisia joita ei aina osaa arvostaa.

Tää ei oo ihan haudan vakavaa

muutkin mokaa.

Mua saa, mua täytyy valistaa

muutkin mokaa.

Tällaisen muistutuksen sain aikoinani perintönä entiseltä esimieheltäni. Se muistuttaa minua päivittäin työhuoneessani siitä, että tekevälle sattuu - ja minulle todentotta sattuu!